Background

Naarmankaira

Naarmankaira oli esillä Galleria Sculptorissa Helsingissä 2017.

Olen kiinnostunut niistä ympäristöistä, joissa ajattelu ja ilmaisu, mukaan luettuna taiteilijan luova työ, tapahtuu. Erityisesti olen pohtinut ajattelun ja ilmaisun paikallisuutta, eli ajattelun materiaan palautuvaa perustaa; ihmisen ajattelu on ajattelua maailmassa.


Onko kanto taidetta? Entä onko se kulttuuria? Erityisesti Lapissa kysymys kulttuurin olemuksesta on osoittautunut kohtalokkaaksi. Sanan kulttuuri alkuperä viittaa maanviljelyyn. Voidaankin ajatella, että länsimaisen kulttuurikäsityksen juuret ovat maan (maksimaalisen) hyödyntämisen ja siten syntyvän omistusoikeuden välisessä suhteessa.


Valtioiden pyrkiessä  ulottamaan hallintansa yhä pohjoisemmaksi törmäsi tämä kulttuurikäsitys Lapissa toisenlaiseen tapaan ymmärtää maata ja maailmaa. Kulttuuri jättää jäljen maisemaan, mitä on pidetty oikeudellisesti pätevänä osoituksena maan asuttamisesta ja omistamisen oikeudesta. Näitä jälkiä ei Lapin maasta ole katsottu löytyneen, vaan etelän näkökulmasta Lappia on luonnehdisttu asumattomien erämaiden alueeksi, ja erämaassa aukeavaa maisemaa luonnonmaisemaksi. Luonnonympäristön ja kulttuuriympäristön erottelun seurauksena valtaosa Lapin maasta siirrettiin valtion omistukseen.


Kun puhumme kulttuurista ja taiteesta, puhumme aina myös vallasta. Kenen näkökulmasta kysymykset määrittyvät? Missä valossa todellisuus tulee meille näkyväksi?

Naarmankaira-serie%202016-17,%20Sanna%20Korteniemi%20%C2%A9%20Titus%20Verhe-me.jpg

Uusi vuosi 2015.

Yli-Naarmajärven vanhan tukkikämpän saunalle oli joku kantanut kynttilänjaloiksi räjähtäneitä kranaatteja. Kartionmuotoisesta rungosta lähtevät siivekkeet toimivat jalustana ja räjähtäneen kärjen ontto keskus oli juuri sopiva kynttilälle. Pyörittelin käsissäni vääntynyttä metalliesinettä, jonka muoto toi mieleeni jotain, mitä en koskaan ollut nähnyt, mutta joita tiesin Naarmassa yhä olevan: kalapatsaat.


Kesä 2016.

Lähdin iltamyöhällä veljieni kanssa poimimaan hilloja. Niin kuin usein ennenkin, lapsuudesta saakka, oli tämänkin hillastusreissun suuntana Naarmankaira. Löysimme metsäkaistaleen takaa suon, jolla kukaan ei vielä ollut käynyt. Oli melko hyvä vuosi, tämä ainakin oli oikea hilla-apaja. Ilta kääntyi yöksi ja ämpärit täyttyivät. Teimme tulet, niin kuin aina. Kauempana suolla pesi joutsen. Ei ollut kiire mihinkään, sillä Lapin kesässä valoa riittää eikä sääskistäkään ollut kiusaa.


Muutamaa viikkoa myöhemmin palasin takaisin Naarmaan, tällä kertaa kameran kanssa. Käännyin Naarmantieltä Tulkaseläntielle, ja Nampavaarantien risteyksestä oikealle. Kuvasin suolla ja viereisellä kangasmaalla kasvavia mäntyjä, noin 80 kuvaa. Puut toivat mieleen japanilaisen puunmuotoilutaiteen. Erään männyn oksat muodostivat erikoisen, kolmiomaisen spiraalin; näiden kairojen koristepuutarhurilla on ollut erikoinen maku.

Lapin läänissä Rovaniemen maalaiskunnan Naarman kairassa ja Kemijärven läntisillä kalavesillä sekä eräissä muissakin paikoissa on säilynyt yhteensä parikymmentä vanhaa kalapatsasta muinaisen eräkalastuksen muistomerkkeinä. Vielä muutama vuosikymmen sitten on patsaita ollut runsaasti, mutta ne ovat vuosi vuodelta vähentyneet. Peuranpyyntipaikoilla ja helmijokien varsilla niitä on myöskin ollut, mutta ne ovat melkein tyystin lahonneet, joutuneet ihmisten keräilyharrastusten kohteiksi tai pahimmissa tapauksissa nuotiopuiksi. Kalapatsailla ei enää ole kulttiesineille kuuluvaa suojaa, koska ihmiset ovat vieraantuneet vanhoista uskomuksista, joiden turvin patsaat nähin asti ovat nauttineet loukkaamattomuutta. Tuskin enää monikaan tietää, mitä ovat nämä "kalapattahat", "keropäät" ja "kalajumalat".


- V.O.Orava: "Elämänpuu" Lapin erämaissa (1961)

V. O. Orava jatkaa luonnehtimalla kalapatsaiden ulkonäköä: se ei ole vaikuttava tai mitenkään erikoinen. Usein patsas on syntynyt veistämällä runkoa kiertävän loven noin metrin korkuisen kiintokannon yläpäähän. Oravan mukaan on varmaa, että nämä suomalaisten talonpoikien, ns. kemiläisten, veistämät patsaat olivat kulttiesineitä, joiden vuosituhansia vanha historia ulottuu ”aluemaantieteellisesti aina Eedenin yrttitarhaan saakka”. Orava tarkoittaa tietenkin raamatullisen alkuparatiisin keskellä kasvanutta elämänpuuta, ja mainitsee vastaavan pyhän puun olleen tuttu lähes kaikissa vanhoissa uskonnoissa. Siinä missä korkeakulttuurien elämänpuut olivat koristeellisia, muuntui aihe suomalaisugrilaisten metsästäjäheimojen piirissä yksinkertaiseksi ja tilapäisluontoiseksi veistokseksi.


Oravan mukaan on varmaa, että ”lappalaiset” tunsivat tämän pylväskultin. Tästä Orava tekee johtopäätöksen, että Naarmankairan kalapatsaat ovat seurausta eräänlaisesta kulttuurivaihdosta, kun suomalaistalonpojat valtasivat saamelaisten kalavedet, saaden kaupanpäällisinä perinteisten kalastustapojen lisäksi myös ”pyyntiin liittyvät pakanalliset menotkin”, joihin kuului kalapatsaiden veistäminen.


V. O. Oravan mukaan kemiläiset, tarkoittaen rovaniemeläisiä ja muita lähinnä Kemijokivarren kylistä lähtöisin olevia ”ainakin nimellisesti kristittyjä” talonpoikia, elivät kahdessa maailmassa: kotiseutujen kristinuskon sävyttämä maalaiskulttuuri vaihtui kesäisin kaukaisiin erämaihin, joissa vallitsivat toisenlaiset ehdot ja uskomukset. Orava perustelee näkemystään pakanallisten kulttien harjoittamisesta sillä, ettei näistä erämaiden tavoista kotipuolessa puhuttu. Hän päättelee vaikenemisen osoittavan, että ”he olivat kyllä selvillä niiden [veistämiensä kalapatsaiden] uskonnollisesta tarkoitusperästä, mutta eivät erämaissa ollessaan rohjenneet rikkoa vanhoja eräperinteitä.”² Tosin uhritoimituksia kemiläiset eivät sentään kalapatsaidensa äärellä harjoittaneet, eivätkä kutsuneet patsaita ”kalajumaliksi” vaan neutraalimmin ”kalapattahiksi”. Oravan artikkelista ei käy ilmi, miksi ”kalapatsas” olisi eufemismi eikä alkuperäinen nimitys.

Galleria%20Sculptor%20-%20Sanna%20Korteniemi%20-%20Naarmankaira%201%20%C2%A9%20Titus%20Verhe-me.jpg

Saadakseni tuoreempaa tietoa Naarmankairan kalapatsaista otin yhteyttä Lapin maakuntamuseon johtajaan, arkeologi Hannu Kotivuoreen. Kävimme antoisan keskustelun aiheesta ja aiheen ympäriltä, ja opin taas lisää. V. O. Oravan näkemys kemiläisistä alkujaan ”lappalaisen” kultin harjoittajina on epätäsmällinen. Ensinnäkin, käsitys siitä, että Lapissa olisivat törmänneet vastakkain kaksi täysin erillistä kulttuurimuotoa (samaan tapaan kuin eurooppalaisten uudisasukkaiden ja alkuperäisväestön kohtaaminen Amerikan mantereilla), värittää yhä suhdettamme kysymyksiin etnisyyksistä ja alkuperäisyyksistä Suomen alueella. Kalapatsaiden veistämisen perinne eri ulottuvuuksineen on hyvinkin voinut olla juuriltaan suomalaisittain kotoperäistä kulttuuria; tai ehkä olisi täsmällisempää sanoa, ettei saamelaisuutta ja suomalaisuutta voi tällaisissa tapauksissa erotella, ainakaan tämän tyyppisen arkeologisen aineiston perusteella.


Naarmankairan tekee poikkeukselliseksi se, että kalapatsaita esiintyy nimenomaan keskisessä Lapissa ja erityisesti Naarmankairassa; vastaavat esiintymät puuttuvat sekä pohjoisesta että etelämpää. Tosin kalapatsaiden aika alkaa Naarmassakin olla ohi, sillä nykyisin Naarmankairasta saattaa löytää korkeintaan muutamia kymmeniä patsaita. Loput on joko poltettu, kuljetettu pois tai muuten tuhoutuneet. Erilaisia pilkkoja, puiden kaarnaan veistettyjä merkkejä ja kuvia, sen sijaan on yhä tallella satoja.


Mutta miten on, onko ”kalapatsas” kiertoilmaus ”kalajumalalle”, tai ”kalaseidalle”? Hannu Kotivuori valottaa minulle patsaiden merkityskerrostumia: kyseessä on todennäköisesti juuriltaan uskonnollinen ilmiö, joka on sittemmin laimentunut ja saanut rinnalleen muitakin tasoja. Toisin kuin seidoille, jotka olivat saamelaisten palvospaikkoja, on Naarman kalapatsaille annettu monenlaisia merkityksiä ja tehtäviä. Patsaita ja pilkkoja käytettiin tiedonvälitykseen: esimerkiksi puuhun veistettyjen pilkkojen avulla voitiin kohdentaa oikea nuotanlaskupaikka. Pilkkoihin saatettiin kaivertaa myös nimikirjaimet merkiksi siitä, kenen kalavesistä oli kyse. Kovin suoraviivaisia johtopäätöksiä patsaiden tekemisen syistä ja käytännöistä on vaikea tehdä: esimerkiksi pienessä ja puuttomassa Lapalionsaaressa on ollut satoja irtopaaluja; patsaat siis tehtiin muualla ja tuotiin varta vasten tähän pieneen saareen. On vaikea mennä sanomaan, oliko tarkoitus uhrata, kiittää, pystyttää muistomerkki vai kuluttaa ylimääräistä aikaa - vai kaikkia näitä.

Galleria-Sculptor---Sanna-Korteniemi---Naarmankaira-5-%C2%A9-Titus-Verhe-me.jpg

Yhteystiedot Contacts

savu[at]korteniemi.eu

Info