Background
21.4.2020

Tai­tei­li­ja Lapista?

Artikkeli on julkaistu alunperin 21.2.2017 muokattu 21.4.2020.

Galleria Sculptorissa avautui 26.7.2017 näyttelyni, jonka lähtökohtana on Naarmankaira, Rovaniemen koillisosissa sijaitseva laaja erämaa-alue. Useimmille pääkaupunkiseudun näyttelyvieraille paikka lienee tuntematon, ellei sitten käytetä uutisoinnista tutumpaa nimitystä Rovajärven ampuma-alue.


Paikantamalla ajatteluni lähtökohdan konkreettisestikin Lapin maahan tulen asemoineeksi itseni harvalukuiseen, mutta suhteellisen paljon huomiota saaneeseen pohjoisen taiteen edustajien joukkoon. Huomiolla tarkoitan myös sitä, että pohjoisuus tai lappilaisuus usein nostetaan esille Suomen pohjoisosista tulevien taiteilijoiden kohdalla - ja olen kuullut senkin, etteivät kaikki taiteilijat tästä korostuksesta pidä. Vastustus liittynee siihen, että lukutapa määrittyy etelän näkökulmasta, jolloin Lappi ei näyttäydy tasavertaisena, vaan vahvasti toiseutettuna.


Mitä on olla taiteilija Lapista?


Lappi ja lappilaisuus ovat käsitteinä hieman ongelmallisia. Ensinnäkin, laajasti ymmärrettynä Lappi voi tarkoittaa paitsi Suomen, myös Ruotsin, Norjan ja Venäjän Karjalan pohjoisosia. Naapurimaidemme kielissä Lappia tarkoittavat sanat viittaavat selkeämmin Saamenmaahan. Nykyinen Suomen Lappi, niin kulttuurisena, kielellisenä kuin maantieteellisenä alueenakin on etääntynyt alkuperäisestä merkityksestään niin paljon, että on syytä kysyä voidaanko samalla sanalla viitata sekä historiallisiin Lapinmaihin että nykyiseen, hallinnollisin perustein määriteltyyn suo­ma­lai­se­nem­mis­töi­seen Lapin maakuntaan. Nykymuotoinen lappilaisuus voi tarkoittaa ketä tahansa Lapin maakunnan asukasta, mutta termillä voidaan viitata myös kulttuuritaustaan: Maritta Stoor kirjoittaa nk. uuslappalaisten etnistä identifikaatiota käsittelevässä artikkelissaan, kuinka uuslappalaisuus on todellisuudessa osa laajempaa kulttuurimuotoa, lappilaisuutta. Stoor toteaa, että ”[l]appilaisuudellahan tarkoitetaan juuri tämänkaltaista suomalaisuutta ja saamelaisuutta yhdistelevää kulttuurimuotoa”¹. Suomen Lapissa on siis vanhastaan elänyt rinnakkain kaksi kulttuurimuotoa, jotka poikkeavat suomalaisesta valtakulttuurista.


Olen seurannut sivusta keskustelua saa­me­lais­mää­ri­tel­mäs­tä ja uuslappalaisuudesta. Ymmärrän tilanteen jotenkin niin, että saamelaisten (perus)oikeuksien parantuessa myös muut lappilaiset ovat havahtuneet kysymään itseltään, keitä me sitten olemme. Jos kysymys omasta statuksesta aiheuttaa huolta lappalaisliikkeen sisällä, niin ainakin minusta - lappilaisena - liikkeen argumentit tuntuvat melko hämmentäviltä ja jopa kiusallisilta. Haluaisin nimittäin nähdä sen lappilaisen, jolla ei olisi saamelaisia esivanhempia.


Omat juuret ovat tärkeitä, mikä taitaa korostua Lapissa. Lappilaisuus on aina tarkoittanut monikulttuurisuutta: suuret joet, kuten Torniojoki (jota ei turhaan kutsuta Väyläksi), ovat vuosisatojen ajan tuoneet väkeä Pohjan perille aina Keski-Euroopasta saakka. Usein lappilaisuus merkitsee jonkinlaista linkkiä saamelaisuuteen. Lappilaisen kulttuurin suomalaistumista ei tarvitsekaan ottaa yksiselitteisen luonnollisena tapahtumisena, vaan syitä ja seurauksia saa ja pitääkin kysyä. Henkilökohtaisesti toivoisin, ettei saamelaisuuden rinnalla kehittyvien lappilaisten identiteettien rakentumisprosessi olisi kuitenkaan estämässä esimerkiksi ILO 169-sopimuksen ratifioimista.


Suomalaisen mat­kai­lu­teol­li­suu­den rakentamaa Lappi-kuvaa toisinnetaan edelleen saamelaisilta varastettujen kulttuuristen elementtien varaan - olkoonkin että nämä elementit näyttäytyvät usein vääristyneinä ja väärennettyinä versioina. (Selvennykseksi: silloin kun vähemmistön symbolit kelpaavat, mutta heidän oikeutensa eivät, ei ole kyse tasavertaisuudesta eikä lainaamisesta, vaan riistosta.) Kun yhtä ja yhtenäistä Lappia ei ole olemassakaan, on feikki-saamelaisesta turismi-Lapista tullut yleisimmin jaettu osa sitä, mitä Lapin koetaan olevan. Tämä turismi-Lappi kantaa auraa, josta reuna-alueetkin pyrkivät hyötymään: Koillismaallakin turisti saattaa päästä ”Lappiin” ja oulunsalolainen Saara Aalto tietää kertoa briteille olevansa kotoisin Lapin naapurista. Helsinkikin kuuluu turismi-Lapin reuna-alueeseen, ainakin mat­ka­muis­to­myy­mä­löi­den tarjonnan perusteella.


Nykyinen Lappi on suhteellisen nuori, mutta sitäkin innokkaammin rakennettu kuvitteellinen maa, jossa asuu suomenkielinen kansa, jonka keskeisiä tulonläheitä on turistien ajeluttaminen suomalaistyyppisen karjanhoidon periaatteiden mukaan kasvatetuilla, joulupukin omistamilla poroilla, ja jossa uuteen kansallispukuun kuuluu halpatyövoimalla tuotettu gáktia imitoiva paituli. Jos joku väittää, että kyse on vain harmittomasta viihteestä, eikä kukaan tolkku ihminen oikeasti usko tämän kuvitteellisen maan olevan olemassa, voi lukea vaikkapa Kiasman vastauksen kritiikkiin neljäntuulenlakin käytöstä erään suo­ma­lais­tai­tei­li­jan videoteoksessa: Kiasman mukaanneljäntuulenlakin käyttö toi teoksen lähemmäs ”meitä”, eli suomalaisia. Kaikki mikä vaikuttaa todellisuuteen, on todellista. Lapissa kaikkien on uskottava joulupukkiin. Kuvitteellinen Joulupukinmaa on todella se kolonisoitu Suomen siirtomaa, joka on korvannut sekä vanhan Lapin että Peräpohjolan.



Olin taannoin Espoon taidemuseo EMMAssa seuraamassa keskustelua, jonka aiheena oli pohjoisuus taiteessa; Rosa Liksom ja Kalle Lampela väittelivät Jyrki Siukosen toimiessa erotuomarina. Pohjoisuus on kiinnostava kysymys laajemminkin muun muassa siksi, että globaalisti etelä-pohjoinen-akselin merkitys kasvanee ennen pitkää suuremmaksi kuin idän ja lännen välinen jaottelu. EMMAn keskustelu painottui kuitenkin paikallisempaan pohjoisuuteen, erityisesti Suomen Lappiin. Keskustelusta muistan lähinnä sen, että ainakin toinen väittelijöistä kiisti pohjoisen ja etelän välillä olevan mitään merkittävää eroa; ehkä vielä Mukan ja Palsan aikaan sellaista oli, mutta ei enää, sillä sitä Lappia, jossa heidän taiteensa syntyi, ei ole enää olemassa, vaan olemme siirtyneet yhtenäiskulttuurin aikaan.


Olen eri mieltä. Ensinnäkin, kaikki ihmisen ajattelu on materiaa; ajattelu tulee maasta. Ajattelun paikallisuus ei ole mikään lappilainen erikoisuus, vaan kaikki ajattelu nousee aina jostakin ympäristöstä, rajautuen joihinkin kehyksiin. Paikallisuuden merkityksen katoaminen ei ole seurausta niinkään ympäristön muutoksesta kuin lukutavasta: mihin kiinnitetään huomiota, mitä pidetään sanoittamisen ja näyttämisen arvoisena, millaisia merkityksiä on mahdollista tunnistaa. Jos lappilaisuuden ja Mukan tai Palsan todellisuuden välille vedetään yhtäläisyysmerkki, niin silloin on selvää, ettei sitä Lappia enää ole. Mutta elävässä elämässä ero Lapin ja muun Suomen välillä on edelleenkin tunnistettava. Riippumatta siitä, perustuuko ero tosiasioihin vai oletuksiin, on sillä todellisuutta muokkaava vaikutus.


Lappi ja lappilaisuus ovat sitä, mitä niiden oletetaan olevan. Kuvitteellisetkin lappilaisuudet ovat osa myös minun todellisuuttani, riippumatta siitä mitä itse haluaisin valita. Seksuaalinen häirintä ei ole mitenkään harvinainen ilmiö, mutta seuraavan tapauksen teki erikoiseksi se, että syynä ei ollutkaan oletettu sukupuoli, vaan oletettu etnisyys. Ku­va­tai­dea­ka­te­mias­sa opiskelun yhteydessä suoritin joitakin sotatieteiden opintoja Maan­puo­lus­tus­kor­kea­kou­lus­sa. Oli tulossa taktiikan perusopintojen tentti ja olin lounaalla koulun ruokalassa, siellä pienemmässä salissa missä kantahenkilökunta ja kaltaiseni siviiliopiskelijat ruokailivat. Pöytäni kohdalle seisahtui neli-viisikymppinen mies, natsojen perusteella yliluutnantti; tuskin siis itse kadettikoulun kasvatti, vaan todennäköisesti työssäoppimisen kautta puolustusvoimien palkkalistoille päätynyt. Hän esitteli itsensä ja kysyi, sopiiko istua samaan pöytään. Totta kai se sopi. Keskustelimme niitä näitä kohteliaaseen sävyyn. Hän kyseli opiskelustani ja kertoi omista työtehtävistään Santahaminassa. Sitten hän kiinnitti huomiota murteeseeni ja kysyi, olenko Lapista. Vastattuani myöntävästi hänen suhtautumisensa muuttui, silmät syttyivät: hän alkoi nähdä minut toisin, jotenkin rennompana, aidompana, tutumpana, ja näille periaatteessa positiivisille määreille hän tuntui antavan aivan omat merkityksensä. Lappi oli hänelle tuttu paikka: olihan hän kokenut Saariselän-kävijä, ja ensilumenleirejäkin kuulemma oli vietetty Lapissa. Ja telkkarista oli tullut Märät säpikkäät treffeillä Scandinavian Hunksien kanssa. Jouduinkin sitten syömään lounaani loppuun seksivitsejä kuunnellen.


Lappilaisuudestani tuli puhetta myös silloin, kun oli erään Helsingissä pitämäni näyttelyn avajaisten jälkeen illallisella gallerian väen kanssa. Seurueeseen kuulunut lääkäri ei pitänyt minun rovaniemeläistä kasvuympäristöäni Lappina ollenkaan. Hän oli nimittäin käynyt Tenolla lohta soutamassa. Siellä oli kirkasvetisiä jokia, siellä oli tuntureita. Se on sitä oikeaa Lappia, hän sanoi. Tavallaan hän oli oikeassa, sillä vain Ylä-Lappi on kuulunut vanhaan Lapin maakuntaan. Kiinnitin kuitenkin jälleen huomiota tietävään asenteeseen, jolla Lapista usein puhutaan. Turistille Ylä-Lappi on varmasti enemmän Lappia, mutta ei siksi että se edustaisi Lapin alkuperäistä merkitystä Saamenmaana, vaan siksi että Lapin symbolit ovat siellä ikään kuin tiivistetysti, kirkkaammin nähtävillä. En voi olla piirtämättä mielessäni tätä asetelmaa: turisti kokee Lapin kahluuhaalareissaan Tenon rantavedessä seisoen. Hän kokee Lapin ennen kaikkea näkyinä, kuvina, elämyksinä. Hänellä ei ole todennäköisesti koko matkansa aikana todellista kosketusta paikallisten ihmisten arkielämään. Hän ei ymmärrä edes kieltä, jota paikalliset puhuvat. Hän ei ole syntynyt eikä asunut siinä paikassa. Mutta hän on pyytänyt lohta Tenolla ja vaeltanut tuntureilla. Niin kuin edellä mainittu Saariselän-kävijäkin, myös Tenon kalaturisti uskoo tietävänsä mitä Lappi on, hänhän on nähnyt ja kokenut sen.


Kuvitteellinen ja kärjistetty turismi-Lappi elää myös mat­kai­lu­teol­li­suu­den ulkopuolella - esimerkiksi taiteen piirissä. Lähetin runojani arvioitavaksi Nuoren Voiman Liiton arvostelupalveluun. Minulle vastasi eräs helsinkiläinen runoilija. Ihmettelin hieman hänen tulkintaansa, jonka mukaan runoni paikantuvat pohjoiseen tai ”lappalaiseen” maisemaan. Mietin, oliko tulkinnan syynä saatekirjeeni, vai olinko todella kirjoittanut runoihini pohjoisuuden tai vieläpä erityisesti lappilaisuuden (kriitikkonani toimineen runoilijan käyttämä muoto ”lappalainen” on sekä vanhentunut että epätäsmällinen). Päätin laskea sana sanalta ja runo runolta kaikki Lappiin tai ylipäätään suomalaisittain pohjoiseen sijoittuvat elementit. Tuloksena oli, että 39 runon joukossa oli 3-4 runoa, jotka viittasivat selkeästi pohjoiseen Suomeen, ja samoin 3-4 runoa, joiden saattoi tulkita paikantuvan selkeästi Etelä-Suomeen. Loput paikantuivat johonkin, ehkä pohjoiseen vaikkapa kes­kieu­roop­pa­lai­ses­ta näkökulmasta katsottuna, mutta ei mihinkään erityiseen pohjolaan Suomen sisällä.


Kriitikkoni antoi suosituksen joka minun näkökulmastani tuntui vähintään hämmentävältä, olkoonkin että kehoitus lienee tarkoitettu kärjistykseksi. Hän ehdotti, että ”[j]os haluat kirjoittaa lappalaisesta maisemasta voisit miettiä millaisia elementtejä Lappiin liittyy, vaikkapa porot, revontulet, pilkkihaalarit, karvahatut, moottorikelkat, ja tuoda näitä elementtejä voimakkaammin runoihin”. Onko niin, että Lapin merkitys halutaan edelleen nähdä (etelän näkökulmasta) erityisen leimallisiksi tulkittujen piirteidensä kautta: lappilaisen maiseman elementtien halutaan olevan jotain muuta, jotain toista kuin esimerkiksi uusmaalaisen maiseman elementit. Lappi on tietoisesti luotu käsite, jota uusinnetaan niin matkailun, viihteen kuin ns. korkeakulttuurinkin piirissä. Jos Lappi ei vastaakaan etelän tai valtakulttuurin odotuksia todellisesta itsestään, virheelliseksi ei osoitetakaan oletuksia, vaan todetaan ettei tarjottu Lappi olekaan aito, tai ei ainakaan riittävä esitys itsestään.



Suomalaislähtöinen Lappi-käsitys näkyi myös EMMAn keskustelussa, jossa käsiteltiin kanonisoituja Lapin taiteilijoita, mutta ei sanallakaan viitattu saamelaisuuteen osana pohjoisen taiteen mahdollisuutta. Rajauksen voi ymmärtää siten, että pohjoisen taiteen tai ajattelun kartoittaminen on lähtökohdiltaan ja tavoitteiltaan suomalainen hanke, eikä pohjoisuutta tai lappilaisuutta pyritäkään tekemään näkyväksi muutoin kuin suomalaisuutta vasten. Valtakulttuuri tarvitsee vastapoolinsa, jotta sen omat rajat vahvistuisivat. Sanoittamisen paradoksi on siinä, että vaikka kirjoittamisen tai puhumisen aiheena olisikin antagonistinen ala- tai vastakulttuuri, niin tämän ”rikkovan” taiteen tai ajattelun esiin tuominen tapahtuu valtakulttuurin ehdoilla, vallalla olevan kielen ja ajattelun keinoin. Se mikä on valtaa vastaan, ei palaudu vallalla olevaan kieleen, mutta toisaalta ei ole muutakaan kieltä jota voisi käyttää. Lapin taiteilija halutaan mielellään nähdä ”toisena”, mutta vain siinä määrin kuin tämä toiseus kääntyy valtakulttuurin kielelle ja lukutavoille.


Kolonialistisen suo­ma­lais­ta­mis­po­li­tii­kan leimaamaa Lapin lähihistoriaa vasten saamelaisuuden häivyttäminen Lappia ja lappilaisuutta käsittelevästä puheesta tuntuu ongelmalliselta. Häivyttäminen voi tapahtua kahdella tapaa: korostamalla saamelaiskulttuurin piirteitä silloin kun kyse on tosiasiallisesti suomalaisesta, tai nostamalla esille ainoastaan yhteydet valtakulttuuriin silloin kun kyse on tosiasiallisesti saamelaisesta henkilöstä. Vaikkapa näin: Tere Vadén tulkitsee kommentaarissaan ”Arktinen hekkuma - Kalervo Palsa ja suomalaisen ajattelun mahdollisuus”, että Reidar Särestöniemen ja Kalervo Palsan henkinen yhteys saattoi jatkua kuolemankin jälkeen jonkinlaisen ”lappilaisen shamanismin” ansiosta. Särestöniemen ”poikkeuksellinen luontoyhteys” ja ”normaaleista subjektien ja identiteettien rajoista piittaamattomuus” selittyvät Vadénin mukaan sillä, että Särestöniemen ”sukutausta jo viittaa shamanistiseen suuntaan”². Ymmärrän ”lappilaisen shamanismin” viittaavan saamelaiseen kulttuuriperintöön, etenkin kun ottaa huomioon Särestöniemen oman, saa­me­lai­se­le­ment­te­jä hyödyntäneen imagonrakennuksen. Yritin etsiä tietoa Särestöniemen saamelaisista sukujuurista, mutta varsinainen linkki saamelaisuuteen taitaakin olla se, että hänen suomalaiset esivanhempansa olivat muuttaneet 1600-luvulla saamelaisten maille³.

Kaukaiset saamelaiset esivanhemmat tai saamelaisten vanhalle kotakentälle asettuminen ei tee vielä kenestäkään saamelaista. Toki saamelainen kulttuuri ja maailmankuva vaikuttivat alueelle asettuneisiin suomalaisiin. Erityisesti po­ron­hoi­to­kult­tuu­rin piirissä myös suomalaiset omaksuivat saamelaistyyppisen takin työasukseen. Mutta sitä, että kittiläläisen maanviljelijän poika käytti gáktia esiintyessään Helsingin seurapiireille (googlaa tai katso esim. Polttila s. 104), on vaikea nähdä muuna kuin että ”saamelaisuus” oli Reidar Särestöniemelle hyvä brändi - toisin kuin samaan aikaan rajun suo­ma­lais­ta­mis­po­li­tii­kan kohteena oleville saamelaisille itselleen.


Myös Jyrki Siukosen teoksessa ”Laulu sieluni autiudesta - kolme tutkielmaa Kalervo Palsasta” pohjoisuus ja lappilaisuus samastetaan. Olkoonkin, että Lappi näyttäytyy periferisenä raja-alueena, niin sittenkin se sijoitetaan osaksi suomalais-länsimaalaisen kulttuurin jatkumoa - Siukosenkaan Lapissa ei saamelaisuus näy. Rajaus on toki ymmärrettävä, kun tarkoitus on käsitellä suomalaista taiteilija Palsaa; mutta nostaessaan esille toisen päähenkilönsä, Lars Levi Laestadiuksen, en voi olla ajattelematta sitä mikä jätetään sanomatta. Siukonen nimittäin esittelee tutkielmassaan ”Anna minulle merkki - Palsa ja Laestadius” pappi Laestadiuksen ”ruotsalaisena botanistina ja Lapinmaan väkevänä saarnamiehenä”, todeten vielä erikseen, että saarnaajan äidinkieli oli ruotsi. Pitäähän sekin paikkansa, mutta mainitsematta jää Laestadiuksen kaksikielisyys ja -kulttuurisuus: ruotsin lisäksi hänen äidinkielensä oli saame⁴. Laestadiuksen mainitaan vastustaneen kolonialismia, mutta konteksti, Laestadiuksen oma saamelainen kulttuurinen ja kielellinen tausta, jää huomioimatta.


Miksi näin? Onko suomalaisille taiteilijoille ja tutkijoille helpompaa poimia kokonaisuudesta esille vain ne puolet, jotka oman kulttuuri- ja kielitaustan pohjalta ovat ymmärrettäviä? Ei Siukosen, eikä Vadéninkaan, fokus tietenkään ollut etnisyyden pohdinnassa, mutta nostan nämä yksityiskohdat esille siksi, että tällaisilla sivulauseisiin sijoitetuilla viittauksilla, jotka vähäpätöisyytensä tai oletetun it­ses­tään­sel­vyy­ten­sä takia jätetään lähteyttämättä, on taipumus toistuessaan muuntua yleisinä pidetyiksi totuuksiksi.


Lappilaisuuden tai pohjoisuuden ytimen kysyminen on kuin yrittäisi tavoittaa tuulen sydäntä. Toisin kuin Vadén antaa ymmärtää, maailmankuva tai luontoyhteys eivät ole seurausta sukujuurista, vaan ihmisen oleminen rakentuu suhteessa ympäristöönsä.

Ku­va­tai­dea­ka­te­mias­sa opiskellessani lähtökohtana ei ollut niinkään taitojen tai tekniikoiden harjoittelu, ei edes opiskeltavan alan perusteisiin perehtyminen (filosofian ja estetiikan alaan kuuluvilla teoriaopinnoilla oli merkittävä rooli, mutta mistään systemaattisesta opiskelun rakentumisesta ei tälläkään osa-alueella ollut kyse; benjamineja ja adornoja pudoteltiin sujuvasti, mutta esimerkiksi Frankfurtin koulukuntaan tutustuin vasta valtio-opin perusopintojen parissa), vaan taiteen ja todellisuuden lähestymisen ensisijaisena metodina oli ajattelu: itseriittoinen (opiskelijan tärkein pääoma oli hän itse), kommunikoitavuuteen pyrkivä ajattelu, joka pyrki navigoimaan maailmassa abstraktien käsitteiden ja nimettävissä olevien merkitysten avulla.


Olin hakeutunut kouluun saadakseni piirtää ja oppiakseni näkemään. Jouduin kuitenkin pian toteamaan, ettei tämä koulu ollut sellaista harjoittelua varten. Piirtää kyllä sai jonkin verran, tosin silläkin alueella harjoittelu perustui subjektiivisuudelle, havainnon varaan. Kuvanveiston puolella taas kolmiulotteisen mallimuovailun harjoittelun perään kyseleminen oli melko turhaa. Sellainen kuului menneeseen aikaan. Vallalla oleva ajattelun maailma oli sanojen maailmaa. Eihän se sinänsä ollut ongelma, kyllähän minä sanoja osaan käyttää. Niinpä minäkin tartuin tarjottuihin todellisuuden tavoittamisen keinoihin ja aloin ajatella, ajattelua. Minua eivät kiinnostaneet niinkään ajattelun sisällöt kuin sen rakentuminen, ajattelun ehdot. Aloin miettiä, mikä on se ympäristö jossa ajattelu tapahtuu, missä kulkevat mahdollisen maailman rajat. Mitä ajattelu on, kysyin itseltäni, ja heti perään: millaista on tieto?


Mieleeni on aikoinaan jäänyt eräs sitaatti Timo K. Mukalta. Jokin aika sitten luin hänen tuotantoaan uudelleen läpi löytääkseni tämän kohdan. Kirjoitin ylös: Laulu Sipirjan lapsista, sivu 303.


Sanokaa setä, tietääkö ihminen etukätheen koska hän kuolee? kysyin.

Joo. Toiset tietää, mutta toiset taas ei. Ennen oli semmosia, jokka osasit sanoa sen tarkoin, mutta nykysin

alkaa olheen liikennettä niin paljon, ettei ihminen ossaa ajatella...





* Lisäys 21.4.2020: Särestöniemen kunniaksi on kuitenkin sanottava, että tiettävästi hän lopetti gáktin käytön esiintymisasunaan saatuaan tietää käytön ongelmallisuudesta saamelaisyhteisön näkökulmasta. Ei-saamelainenkin voi käyttää gáktia erityistilanteissa, mutta Särestöniemen Helsingin-matkat eivät olleet tällaisia, saamelaisyhteisöä kunnioittavia tilaisuuksia.






¹ Stoor s. 76

² Vadén s. 55

³ Polttila s. 7

http://senc.hum.helsinki.fi/wiki/Laestadius_Lars_Levi_x

⁵ Mukka s. 303





Kirjallisuutta:

Tere Vadén: Arktinen hekkuma - Kalervo Palsa ja suomalaisen ajattelun mahdollisuus.

Atena Kustannus Oy, Jyväskylä 1997

Jyrki Siukonen: Laulu sieluni autiudesta - Kolme tutkielmaa Kalervo Palsasta.

Lapin yliopistokustannus, Rovaniemi 2009

Timo K. Mukka: Täältä jostakin / Laulu Sipirjan lapsista.

Gummerus Kustannus Oy, Jyväskylä 2004

Maritta Stoor: ”Enköhän mie itte tiiä parhaiten, kuka mie olen” - Suomea puhuvien saamelaisten ja nk. lappalaisten etnisyys.

Teoksessa Tuominen, Tuulentie, Lehtola ja Autti (toim.):

Pohjoiset identiteetit ja mentaliteetit osa 1 - Outamaalta tunturiin.

Kustannus-Puntsi, Jyväskylä 1999.

Kari Sallamaa: Pohjoisen filosofian mahdollisuus.

Teoksessa Pohjoiset identiteetit ja mentaliteetit osa II: Tunturista tupaan.

Brita Polttila: Reidar. Muistiinmerkintöjä Reidar Särestöniemen elämästä.

Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki 1985 voit lisätä tekstiä

Yh­teys­tie­dot Contacts

savu[at]korteniemi.eu

Info