Background
20.8.2020

Aino-tarusta Anni-tyttöön

Kuluneita kää­rin­lii­no­ja ja tuoreita haavoja

Artikkeli on alunperin julkaistu Kaltiossa 1/20 ja luettavissa myös verkossa näköisversiona.


Kiitän tutkija FT Niina Hämäläistä artikkelin käsikirjoitusta koskevista huomioista.

En puhu omalla suulla,

puhun suulla suuremmalla - -


Tuomari Nurmio & Tohtori Hillilä: Tulikipinä

Aloitan levyarvostelulla. Viime elokuussa julkaistiin kokoelmalevy Kalevala elävänä tai kuolleena Vol 1 (Vallila Music House Oy 2019), joka on osa Tuomari Nurmion ja Juha Hurmeen KalevalaFest -hanketta. Hankkeellaan Nurmio ja Hurme haluavat pelastaa kansanrunouden haudastaan ja antaa Kalevalalle elävöittävän sähköshokin, metodinaan ”monitaiteellinen, -kulttuurinen ja -tieteellinen yllätyshyökkäys kalevalaisen kansanperinteen kimppuun”(www.kalevalafest.fi). Taidokkaita tulkintoja kuuntelee mielellään, mutta erityisen elähdyttävänä avauk­se­na­nä­kö­kul­mien mieskeskeisyyttä on vaikea pitää. Rock-estetiikkaa runolaulutraditioon yhdistävän levyn yleisilme on sikäli pettymys, ettei huomio ole nelipolvisen trokeen tehojen hyödyntämisessä, vaan sanotuksissa vallitsee loppusointuinen tuontitavara, mikä kuuliaisesti noudattaa luterilaisella puh­da­sop­pi­suus­kau­del­la aloitettua runolaulun hä­vit­tä­mis­pyr­ki­mys­tä. Kun siis rokkari riimittelee vihaavansa ”kalevalamittaa”, sopisi tarkistaa vielä kertaalleen, kenen laulua tuleekaan laulaneeksi. Onhan levyllä toki niitäkin muusikoita, jotka häpeämättömän epäajanmukaisesti sovittavat sanansa runolaulumittaan, jonka toisiin maailmoihin upottava poljento on olennainen osa harvinaislaatuisen kielemme kauneutta. Mutta entä se sähköshokki? Jotain sellaista yrittänee Ismo Alanko punk-pastissillaan Vihaan Kalevalaa, jonka sanoista saan selvää sen verran, ettei hän halua leukapartaa eikä ole kiinnostunut mytologioista, vaikka tykkääkin tuijotella Tuonelan virtaan. Pekko Käppi ja K:H:H:L tekevät Ainosta vihaisen nuoren naisen, joka manaa veljensä suohon ja haistattelee Väinämöiselle. Kappale toimii hienona jatkona Pekko Käpin naislaulujen sarjalle, mutta vastatulkintojen perinteeseen ei tämäkään Aino tuo mitään erityisen uutta.

Kuluneisuudesta


Tunnustan: minäkään en jaksa Kalevalaa, sillä sen kieli on teennäistä ja tarinat tunkkaisia. Ainon kohtalo ei jaksa järkyttää eikä vaka vanha Väinämöinen ärsyttää. Toki kunnioitan Elias Lönnrotin hengentuotetta aikansa kuvastajana, mutta sisällöltään Kalevala on kansallisuusaatteen läpäisemä, eivätkä uudet vaatteet tätä lähtökohtaa muuksi muuta.


Varhaisimmat runolaulujen kerääjät pitivät eeppisiä runoja vielä myyttisinä, mutta suomalaisuusaate käänsi suunnan. Vertaileva ote sai väistyä myös kansanrunouden tutkimuksessa, kun kan­sal­lis­ro­mant­tis­ten aatteiden myötä taruja alettiin pitää historiallisina kuvauksina suomalaisten muinaisuudesta. Kalevalan syntysanat lausui K.A.Gottlund vuonna 1817:


- - jos tahdottaisiin kerätä vanhat kansanrunot ja niistä muodostaa järjestelmällinen kokonaisuus - - ja näin jalostettuna, oman ominaislaatunsa loistossa ja kunniassa, itsestään tietoiseksi tulleena ja oman kehityksensä sädekehä ympärillään Suomen kansakunta herättäisi aikalaisten ja jälkimaailman ihailua.


Jälkimaailma onkin nostanut Lönnrotin Kalevalan Suomen kansalliseepoksen asemaan, mikä on ollut omiaan häivyttämään suullisen runolauluperinnön kielelliset ja kulttuuriset juuret. Runoja on toki laulettu myös Suomen alueella, mutta Kalevalan materiaali on kerätty enimmäkseen Karjalasta, karjalaksi. Tätä kulttuurisen omimisen aiheuttamaa vinoumaa aika ei ole korjannut, sillä kansallisgalleria Ateneumin seinällä edelleen valistetaan Kalevalan olevan ”painettu kokoelma vanhoja suomalaisia runoja”. Etnonationalistinen propaganda on tosiaan uponnut tehokkaasti; enää ei riitä runojen ”suomalaisuuden” korostaminen karjalaisen ja muiden itä­me­ren­suo­ma­lais­ten kulttuurien kustannuksella, vaan väittämällä Kalevalaa ”kokoelmaksi” annetaan kaunokirjalliselle teokselle autenttisen dokumentin painoarvo.


Omimisen ongelmaa voidaan lähestyä toisestakin näkökulmasta. Esseessään Saduista J.R.R.Tolkien vertaa huomiokyvyn elpymistä ikkunoiden pesemiseen: alkujaan kirkkaasti nähdyistä asioista on poistettava kuluneisuuden likaisenharmaat tahrat – eli halun omistaa. Tolkien jatkaa:


Tämä kuluneisuus on itse asiassa rangaistus ”omimisesta”. Kuluneet ja (huonossa mielessä) tutut asiat ovat sellaisia, jotka olemme omineet oikeudellisesti tai ajatuksissa. Sanomme tuntevamme ne. Niistä on tullut esineitä, joiden kimallus, väri tai muoto joskus kiinnitti huomiomme. Siksi otimme ne käteemme ja lukitsimme ne kätköihimme, totuimme niihin ja totuttuamme lakkasimme katsomasta niitä.


Ru­no­lau­lu­pe­rin­teel­le on Lönnrotin käsittelyssä ja suomalaisuusaatteen jälkilämmössä käynyt juuri näin: olemme ottaneet runot omaisuudeksemme. Toisinaan kaivamme himmentyneet perintöesineet lasikaapeistaan miettien kiusaantuneina, mitä niille kuuluisi tehdä.


Minunkin mielikuvani kansanrunoudesta olivat vuosien ajan yhtä kuin tuohivirsut, kansallispuvut ja juhlapuheet, joihin kohdistuvasta inhosta myös Nurmion ja Hurmeen KalevalaFest -hanke on saanut puhtia. Kalevala ja runolaulu kuuluivat mielikuvissani erottamattomasti yhteen aina vuoden 2009 joulukuuhun saakka, jolloin pääsin vie­rai­le­maan­vie­nan­kar­ja­lai­sen runolaulaja Santra Remsujevan (1914 – 2010) kotona Vuokkiniemessä. Kuskina toiminut Juminkeko-säätiön puheenjohtaja ja perinteenkerääjä Markku Nieminen laittoi nauhurin päälle ja alkoi maanitella Santraa laulamaan, samalla kun me kyytiläiset hörpimme teetä ja seurasimme sivusilmällä hiihtokisoja taulutelevisiosta.


Santra aloittikin laulun. Nuotti kuulosti kovin monotoniselta länsimaiseen musiikkikulttuuriin tottuneeseen korvaan, ja eivätkä sanatkaan saaneet syttymään: hänhän lauloi Sammon takomisesta, aiheesta joka tuntui turhankin tutulta. Seurasin runolaulua puolella korvalla, ja mieleeni jäi lähinnä laulun loppu: Sampo oli piilotettu, ja Markku kysyi mitä sitten tapahtui. Santran uumoilema juonikuvio ei vastannut Kalevalasta tuttua tapahtumaketjua. Silloin pintapuolisesti oppimani tieto muuttui oivallukseksi: Santran muistelema runo oli tosiaan osa itsenäistä, suullista perintöä, eikä suullisessa runossa ole pysäytettyjä sanoja selityksineen, ei lukkoon lyötyjä lopputuloksia. Ennen kaikkea: ei ole mitään eeposta. On vain sanojen virta.


Jatkaessamme matkaa Markku oli innoissaan. Nyt te saitte kuulla jotain harvinaista, sillä tätä Sampo-runoa ei olla suullisessa perinteessä tavattu viimeiseen sataan vuoteen, hän valisti kyytiläisiään. Olin hämmentynyt, sekä ikivanhan runolaulun todeksi tulemisesta että omasta tark­kaa­mat­to­muu­des­ta­ni ainutkertaisessa tilanteessa.

Aino


Toinen avain runolaulujen olemuksen ymmärtämiseen oli jo vuosia lojunut kirjahyllyssäni. Olin löytänyt kirjaston poistomyynnistä Suomen kansan vanhat runot – antologian ensimmäisen osan, Vienan läänin runot I:n vuodelta 1908. Nykyisin myös digitaalisena löytyvä kokoelma käsittää kaikkiaan 34 nidettä, joissa on pyritty julkaisemaan lähes kaikki arkistoihin ja kirjallisiin lähteisiin tallennettu nk. kalevalainen runous. Nahkaselkäinen ja mar­mo­roin­ti­ku­vioi­duil­la kansilla somistettu kirja oli paksu ja painava, sivut olivat ajan kellastuttamat. Teoksen lähestyttävyyttä ei helpottanut runojen karjalan kieltä vaihtelevin tavoin mukaileva kirjoitusasu, mutta minua viehätti ja kummastutti otsikointien tuttuuden ja sisällön vierauden välinen jännite, erityisesti 4. osan Ainorunojen kohdalla: otsikosta huo­li­mat­ta­ru­no­toi­sin­to­jen päähenkilö ei ollutkaan Aino vaan Anni, eikä Väinämöisestä puhuttu mitään. Runoissa kuolemaa ei verhottu huk­ku­mi­son­net­to­muu­dek­si, vaan yhä uudelleen tyttö kiipesi kirstun päälle ja hirttäytyi. Toisin sanoen, näillä runoilla ei ollut juurikaan tekemistä Kalevalan Ainon kanssa.


Kalevalan ja runolauluperinteen samaistamisen ongelmallisuus kiteytyykin Lönnrotin kenties tunnetuimpaan luomukseen, tarinaan onnettomasta Ainosta, joka joutuu miesten valtapyrkimysten välikappaleeksi. Aino-kuvaston uudistajat tuskin voivat ohittaa Akseli Gallen-Kallelan ikonista triptyykkiä Aino-taru (1891), jonka keskimmäisessä paneelissa vanha (vaatetettu) mies kurottautuu kohti nuorta (alastonta) tyttöä. Maalaus herätti taannoisen #metoo -kampanjan yhteydessä keskustelua siitä, kuvaako Aino-taru seksuaalista häirintää. Jälleen kerran kritiikki kohdistui fiktiivisen Väinämöis-hahmon toimintaan, ei taiteilijan ja lähdetekstinä toimineen Kalevalan kirjoittajan tulkinnallisiin valintoihin.


Lönnrot kehi Ainonsa kokoon ainakin kolmesta erillisestä runosta: Kilpalaulannasta, Hirttäytyneen neidon runosta sekä Vellamon neidon onginnasta. Lähdemateriaaliaan kirjailija käsitteli mielivaltaisesti, minkä seurauksena juoni ontuu. Kuva vanhasta mahtimiehestä nuoren naisen havittelijana on ymmärrettävä Lönnrotin edustaman patriarkaalisen kulttuurin näkökulmasta, mutta esikristillisissä itä­me­ren­suo­ma­lai­sis­sa kulttuureissa avioituminen hahmotettiin naisen ja suvun, ei miehen näkökulmasta. Vanha mies ei voinut myöskään hyödyntää asemaansa pa­ri­suh­de­mark­ki­noil­la, vaan tällä alueella hänen valtansa mitätöityi. Runoissa vanhan Väinämöisen kosinta-aikeet päättyvät useimmiten heikoin tuloksin, millä on ollut ilmeiset, yhteisöllisiä normeja vahvistavat syynsä.


Alkuteksteille uskollisemman kuvan Väinämöisen ja nuorten naisten suhteista antaa Mauri Kunnaksen Koirien Kalevala, jossa Väinämöinen säikähtää aktiivista Ainoa. Asetelma muistuttaa Vellamon neidon onginta -runoa, jossa Väinämöisen onkeen tarttuu vedenneito. Olennolta puuttuvat korut, naiseuden attribuutit, joten ukko luulee saalistaan kalaksi ja aikoo paistaa sen illalliseksi. Neito on kuitenkin toista mieltä:


Ohoh, vanha Väinämöini, en tullut sinulle lohiseksi lounaaksi,

vaan ikuiseksi puolisoksi, päänalaisen panijaksi.


On miehen vuoro palata äidin helmoihin kallella kypärin ja valittaa outoa kosijaansa.

Anni-tyttö


Tartuin uudelleen Vienan läänin runot I -teokseen taustoittaessani itämerensuomalaista mytologiaa käsittelevää teossarjaani Viimeinen. Vuosien varrella runojen kieli ja symboliikka olivat tulleet tutummiksi, ja uudella lukukerralla koin jotain odottamatonta: olin aikeissa pyyhkiä vain pölyt muumioituneen muinaisolennon päältä, mutta tomun alta paljastuikin tuore, vuotava haava. Varoittamatta sanat iskivät suoraan kasvoille, kouraisivat sydänalaa. Syynä ei ollut vain nuorista naisista kertovien runojen äärimmäinen väkivalta, vaan Kalevalan vesittyneen melodramatiikan turruttamaa mieltäni ravisteli merkitysten rakentumisen tarkkuus ja psykologinen herkkyys.


Vienan Läänin Runot I:n Ainoruno kuuluu Hirttäytynyt neito -nimellä kulkevaan inkeriläis-karjalaiseen runotyyppiin. Myyttinen totuus on Lönnrotin sepitelmää synkempi, mutta myös moniulotteisempi. ”Anni tyttö, ainut neiti” lähtee metsään kokoamaan vastoja perheelleen. Kaskimaasta nouseva Osmotar / Kalevatar pyytää Annia elämään vain häntä varten, jolloin tyttö lähtee itkien kotiin. Joissakin toisinnoissa kosijan nimen kertosanoina ovat Osmoini ja Kalevaini. Miksi Anni järkyttyi niin kovin? Vaikeneeko kertoja varsinaisesta aiheestaan, seksuaalisesta väkivallasta? Vai oliko Lönnrot sittenkin oikeilla jäljillä selittäessään Ainon tragedian syyksi kosijan olemukseen liittyvän vastenmielisyyden? Tapahtuman mieltä kysyttäessä on syytä muistaa suullisen runouden tilannesidonnaisuus. Hirttäytyneen neidonvie­na­lais­toi­sin­nois­sa morsiusitkujen aiheet on puettu eeppisen runolaulun muotoon.


Kosijan nouseminen maan alta tuo mieleen tietäjän luon­non­nos­ta­tus­sa­nois­sa toistuvat rin­nak­kais­ni­mi­tyk­set luonto, synty ja haltia, joilla tarkoitetaan ihmisen kaksoisolentoa, suojelijaa tai sieluosuutta. Yhteyteen on kiinnittänyt huomiota myös nimettömäksi jäänyt uhtualainen laulaja, joka kuvailee Osmottaren l. Kalevattaren olevan ”vähän kuollutta parempi, kalmalaista kaunihimpi”, maan sisästä nostettavan haltian tavoin. Dualistiseen sielukäsitykseen viittaava sana "itse" palautuu suomalais-ugrilaiseen varjoa, varjosielua tai ihmisen hahmoa (eli haamua) tarkoittavaan sanueeseen. Itä­me­ren­suo­ma­lai­ses­sa ajattelussa "itse" on ihmisen sielun tajuava, irtautumaan kykenevä osa, kun taas "löyly" viittaa elämää ylläpitävään ruumissieluun. Käsitys tuonpuoleiseen matkaavasta sielusta tai sieluosuudesta on luonut pohjan šamanistisille riiteille, joista edelleenkin näkyy jälkiä itä­me­ren­suo­ma­lai­ses­sa runostossa. Etenkin pohjoisilla alueilla luon­non­nos­ta­tus­sa­nat on osoitettu loitsittavan henkisen minuuden sijaan sanojen lausujan omalle haltialle, joka ymmärrettiin erilliseksi olennoksi, mahdollisesti sukuvainajalassa olevaksi suojelushengeksi. Tässä merkityksessä suomen kielen haltia, jota nimitetään myös varjohaltiaksi, näyttää vastaavan ruotsin vård-sanaa, jolla on tarkoitettu ihmisen kaksoisolentoa tai edelläkulkijaa. Karjalan kielen haltie on merkitykseltään saman suuntainen tarkoittaen haltiaa, suojelushenkeä, voimaa tai onnea. Sekä haltia/haltie että vård on lainattu germaanisista vartijaa ja vartiontia tai kaitsemista tarkoittavista sanoista. Olentomainen itse häivähtää esiin inkeriläisessä morsiusitkussa, jossa tytär arvelee isänsä keittämän oluen karkeuden ennustavan "ohutta osaa onnettomalle itselleni". Ehkäpä oluen valmistuksen ja onnen yhteyteen viittaa myös runon alkunäyttämö, oraalla oleva kaskimaa. Kielen verkostoihin kätkeytyviä merkityksiä vasten Hirttäytynyttä neitoa on mahdollista lukea kuvauksena tuonpuoleisen itsen suulla esitetystä kosinnasta.


Runo jatkuu isän ja veljen kysymyksellä itkun aiheesta. Tyttö kertoo syyksi korujen kirpoamisen yltään, mikä tavallisesti tulkitaan viittaukseksi neitsyyden menettämiseen ja mahdollisesti raiskaukseen. Mentyään sisälle taloon Anni kohtaa siskonsa, jotka kutovat kultaista vyötä, hopeaista huolittelevat. Vyö tarkoittanee kapeaa mutta pitkää liinaa, käspaikkaa, jolla on keskeinen rooli karjalaisessa kulttuurissa. Jo varhain tytöt alkoivat valmistaa käspaikkoja myötäjäisiksi tulevaa avioitumistaan varten. Tässä työssä Anninkin sisaret ovat, eikä kyse ole arkisesta pyyhkeestä vaan "hopeaisesta", upeasti kirjaillusta juhlaliinasta. Runolauluissa värejä ja metallisuutta käytetään myyttisyyden määreinä. Valkoisesta kankaasta kudotut käspaikat on perinteisesti koristeltu punaisin kirjailluin, mutta runoissa tekstiilien sinisyys, hopeaisuus ja kultaisuus siirtävät tapahtumat myyttiseen aikaan ja paikkaan.


Kaikkialla maailmassa on rituaalitekstiilejä käytetty ihmisen elämän käännekohdissa. Jo syntyessään lapsi on kiedottu suojelevaan vaatteeseen, morsian on solminut liinan vyöksi merkiksi kihlauksesta ja vainaja on saateltu viimeiselle matkalle huolella koristeltuihin liinoihin käärittynä. Kuoleman vierailtua karjalaisessa talossa ikkunaan ripustettiin käspaikka sielun kulkutieksi, pellavaisiksi portaiksi. Tuulipaikka solmittiin hautaristiin merkiksi siitä, ettei kuolleen sielua oltu vielä lopullisesti saateltu tuonpuoleiseen. Suvun vainajia kutsuttiin osallistumaan muistajaisiin liinatietä pitkin. Käspaikka on siis toiminut yhdistävänä siteenä tämän- ja tuonpuoleisen välillä, mutta myös vainajan sielun symbolina. Hääjuhlassakin valkoinen liina saattoi edustaa suvun vainajia. Tuonpuoleisen läsnäoloon viittaavat myös käspaikkojen kirjailujen hedelmällisyyttä lisäävät jumalattaren ja elämänpuun kuvat sekä tuonilmaisesta sanomia tuovat sielulinnut. Hirttäytyneen neidon runossa avioitumisen ja kuoleman kuvat kietoutuvat toisiinsa, mikä vastaa häiden ja hautajaisten analogiaa karjalaisessa perinteessä: molemmat ovat olleet onnen ja elämän jatkuvuuden kannalta arkaluonteisia siirtymäriittejä, joihin on osallistunut koko suku vainajia myöten. Vainajan muistajaisia saatettiinkin nimittää häiksi, ja vastaavasti morsian ikään kuin kuoli suvultaan, mitä hääitkuissa kuvataan hyvinkin synkin värein. Käspaikkojen ikiaikaisen symboliikan voi nähdä kannattelevan Hirttäytyneen neidon runoa, samalla tavoin kuin pyhäisten pyyhkeiden kaikkea pahaa torjuva voima kannatteli erityisesti naisen elämän kulkua kehdosta hautaan.

Seuraavaksi siskot kysyvät itkun syytä. Anni vuodattaa: kultalangat tippuivat kulmilta, sinilangat silmiltä, hopialangat vyön päästä. Emolle, äidilleen, Anni kertoo koko tarinan metsässä tapahtuneesta kohtaamisesta. Koristusten menettäminen tarjoaa itkun syyksi naimakelvottomuutta yhteisön silmissä, mutta äidin reaktio vastustaa tätä tulkintaa. Hän nimittäin kehottaa Annia menemään mäelle, jossa on kolme aittaa. Avaa parhain aitta, äiti neuvoo, ja syö siellä vuosi voita, toinen sian lihaa ja kolmas kuorekakkaroita. Äidin neuvot jatkuvat:


Avaa sie parahin arkku,

kimahuta kirjokansi,

pane päällesi parasta,

kaulallesi kaunehinta,

tulet muitakin parempi.


Anni toimii äidin neuvon mukaan, mutta sanavalinnat vihjaavat mitä tuleman pitää: hän astuu aitoille mäellä, avaa pahimman aitan. Runon traaginen huipentuma todetaan eleettömästi:


Avasi pahimman arkun.

Löysi kuusi kultavyötä,

kahdeksan kapalovyötä.

Ripustautui rihmoihinsa,

kuristautui kultavöihin.


Kultavyöt, kapalovyöt. Kaikkein pyhimmästä, jo vastasyntyneenä elämän suojaksi saadusta symbolista tuleekin väkivaltaisen kuoleman väline. Hirttoköydeksi solmitun käspaikan hiljainen rienaavuus korostaa tilanteen lohduttomuutta: viimeinenkin turva on menetetty, tyttö on jäänyt yksin.


Runon loppu muuntelee laulajien mukaan. Kuluu kolme päivää tai kolme vuotta, ennen kuin emo menee aittaan ja löytää tyttärensä kuolleena. Joissakin toisinnoissa äidin kyynelistä syntyy kolme koskea, koivua ja käkeä. Venehjärveläisen Hoto Lesońin versiossa äiti käyttää maagisia voimiaan herättääkseen Annin eloon, mutta tyttö ei tahdo:


Enpä nouse, enkä huoli,

kalma kättäni pitävi,

tuoni toista hallitsevi.


Annin kosija on saanut omansa.

Kirjallisuutta:


Suomen kansan vanhat runot -tietokanta: www.skvr.fi

A.R.Niemi (toim.): Suomen kansan vanhat runot – Vienan läänin runot I. SKS, Helsinki 1908.

Elias Lönnrot: Kalevala. Like, Keuruu 2004

Anna-Leena Siikala: Itä­me­ren­suo­ma­lais­ten mytologia. SKS, Porvoo 2014

Anna-Leena Siikala: Suomalainen šamanismi – mielikuvien historiaa. SKS 1994, Hämeenlinna

Tarja Kupiainen: Kertovan kansanrunouden nuori nainen ja nuori mies. SKS, Tampere 2004

Kalevalan Aino - kriittinen digieditio Kalevalan Aino-runosta: http://aino.finlit.fi/omeka/

Lotte Tarkka ja Niina Hämäläinen: #Aino. Väärinkäsitys kolmessa näytöksessä (tark. 18.1.2010).

http://neba.finlit.fi/blogi/aino-vaarinkasitys-kolmessa-naytoksessa/#more-1984

Martti Haavio: Suomalainen mytologia. SKS, Riika 2019

Iivar Kemppinen: Suomalainen mytologia. Kirja-Mono Oy, Helsinki 1960

Terttu Komulainen ja Varpu-Leena Tirronen: Karjalainen käspaikka. Pohjois-Karjalan Kirjapaino Oy, Joensuu 1979

Leena Säppi & Lauri Oino (toim.): Käspaikka – muistiliina. Maahenki Oy, Helsinki 2010

Matti Kuusi (toim.): Suomen kirjallisuus I - kirjoittamaton kirjallisuus. SKS & Otava, Keuruu 1963

Mauri Kunnas: Koirien Kalevala. Otava, Keuruu 1992

J.R.R.Tolkien: Satujen valtakunta. WSOY, Juva 2010

Suomen sanojen alkuperä - etymologinen sanakirja. SKS ja Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Vantaa 2013

Yh­teys­tie­dot Contacts

savu[at]korteniemi.eu

Info